2. Osa - Rakastaa, ei rakasta...

 

 

Heipä hei, lukijat rakkaat. Viimeksi jäimme Sophien ajatuksiin isänsä työstä ja hänen lapsuudenystävänsä Robert oli tullut paikalle.

Varoituksen sanan haluan sanoa nyt tässä: olen suora joissain sanoissa ja osissa saattaa tulla myös kirosanoja, alastomuutta ja väkivaltaa. Tässä osassa nyt ei kaikkia noita, mutta myöhemmin. Lukekaa siis omalla vastuullanne.

***

Viikot kuluivat, verkkaisemmin kuin koskaan. Robert tuli käymään aina työpäivänsä päätteeksi Sophien luona, söi siellä ja kertoi kuulumisensa. Koska hän kuitenkin majaili niin kylässä, ja Sophie ei ollut seuraihmisiä, alkoi naista ärsyttää enemmän ja enemmän Robertin pikkuviat. "Robert kiltti, voisitko viedä lautaset edes tiskipöydälle, etkä jättää lattialle. Ei se ole normaalia!" Sophie ärähtikin, kun Robert oli lopettanut juustoleipien mässäilyn. "Toisekseen, en ole löytänyt vielä töitä, joten rahani ovat tiukilla. Minulla ei ole varaa syöttää sinua joka päivä."

"No olisit voinut sanoa aikaisemmin valituksesi, ystävällisempään sävyyn", Robert heitti loukkaantuneena.

Kinastelun alkaessa Sophien ja Robertin välillä, talon ulkopuolella oli liikettä.

"Hei, ennustaja!" Christopher huikkasi eukolle. "Ketä tässä talossa asuu?" Chris tiesi kyllä sen paremmin kuin hyvin, mutta koska poliisi oli torjunut hänet jo kerran, pitäen teiniä vain harmina, tarvitsi Chris toisenkin henkilön todistuksen, että etsitty Sophie oli talon sisällä. Siitä saisi ison rahapalkkion. Ikkunoissa roikkuminen ei kuitenkaan käynyt paljoa päinsä, sillä siitä saattoi saada kotirauhan rikkomisesta syytteen.

"Poika, en minä kerro mitään ilman maksua", ennustaja huomautti, mutta vilkaisi kuitenkin palloonsa. Hän ei ollut sama eukko, kuin mitä oli Simffelillä ollut (kts. Osa 1). Eukon suu kääntyi hymyyn, kun hänkin tajusi, että Sophiessa oli iso rahasumma kiinni.

"No, kävelen kanssanne. Muutaman korttelin päässä on talo, jossa asun, ja isäni maksaa kyllä sinulle", Chris ehdotti, ja pari lähti tontilta. Kummallakin simoleonin kuvat silmissä.

***

"Katso nyt, kuinka pesen käteni, ennen kuin rupean syömään", Robert puhui ivalliseen sävyyn Sophielle. Oli kulunut muutama päivä siitä, kun Sophie oli kivahtanut Robertille. Robert oli myös pitänyt muutaman päivän taukoa vierailuistaan, mutta ilmeisesti poikamiesasunnossa odottavat hernekeittopurkit eivät vetäneet vertoja Sophien heikkolaatuisiin leipiin, jotka alkoivat olla homehtumispisteessä.

Sophie ei kuitenkaan mennyt mukaan piikittelyyn, vaan sanoi menevänsä kuntosalille, Robert saisi olla talossa yksin, kunhan lupaisi olla polttamatta sitä maan tasalle.

Tullessaan kuntosalilta takaisin, Sophie tunsi, kuinka pitkä treeni alkoi vihdoin tuottaa tuloksia. Koskaan ei voinut tietää, koska voimaa tarvittaisiin... (onneksi Sophie ei huomannut kärpäsiä kuhisevaa leipälautasta, jota Robert ei tietenkään ollut voinut korjata pois).

"Vau, tulehan kokeilemaan, minkälaiset hauikset olen saanut kasvatettua", Sophie kehotti Robertia, joka oli sillä hetkellä tv:n ääressä katsomassa urheilua.

Robert nousi kankeasti ylös, mutta meni Sophien luokse tervehtimään tätä ja kokeilemaan käsivarsia.

"No jo on, aikamoiset habat kyllä", Robert kehui, haluten samalla haudata aikaisemman riidan unholaan. "Ja sinä Sophie olet hyvin kaunis, tiesitkö sen?"

Sophie punasteli moisista sanoista, mutta sisimmässään hän janosi vielä enemmän kehuja - Robertilta.

(Jännä muuten, että Robert meni itse flirttailee Sophielle, vaikka koskaan mitään romanttista ei ole näiden välillä tapahtunut ja simillesti he inhoaa toisiaan: rasti suhteessa).

"Silmäsi ovat kuin sulaa suklaata, johon tahdon hukkua", Robert jatkoi. Hän oli ollut jo pikkupojasta asti ollut ihastunut Sophieen, ensi kertaa hän vain uskalsi tunnustaa sen. Kyllä Sophiellakin oli jonkinlaisia tunteita ollut Robertia kohtaan, mutta hänen elämänsä ja tavoitteensa oli sen verran erilaista, että hän ei edes koskaan kuvitellut menevänsä naimisiin tai edes seurustelevansa. Muutenkin tyttö tiesi, ettei ollut ihmeellisemmän näköinen, joten ei kuvitellut itselleen edes mahdollisuuksia kehenkään, varsinkaan Robertiin, joka teininä tapasi seurustella rikkaiden tyttöjen ja cheerleadereiden kanssa.

"Voi, lopeta jo! Olen jo aivan imarreltu", Sophie kikatteli, mutta sai kuulla vielä jotain kaunista hiuksistaan ja luonteestaan. "No johan sinä Robert olet kiltti. Oletko ottanut jotain vettä väkevämpää? Minähän olen ihan hikinen kuntoilusta ja olemme ystäviä pitkältä ajalta. Haluaisimmeko tosiaan riskeerata sen?"

Robert lähti Sophien sanojen jälkeen kotiin, sanoen kuitenkin, että "eikö se jumala-pelaaja-mikälie sitten päätä, mikä meidän suhde on?", mutta nauroi sen päälle, joten Sophie ei loukkaantunut, vaan meni suihkuun, koska ei halunnut haisevana petiin.

***

Seuraavana päivänä Robert tuli jälleen käymään, tuoden mukanaan valmisateriapakkauksen. "Tässä sinulle, kun sanoit, että ruoka meinaa loppua sinulta... Eikö sinun kannattaisi etsiä töitä? Meidän ravintolassa etsitään baarimikkoja kokoaika."

Sophie otti valmisateria huvittuneena vastaan. Oli juuri Robertin tapaista tuoda jotain niin hullua lahjaksi. "Tiedäthän, että en tunne oloani mukavaksi ihmisten keskuudessa. Pyörtyisin varmaan tiskin taakse, jos minun pitäisi tarjoilla kymmenille ihmisille coctaileja ja yrittää muka siinä samalla heittää huulta!"

Ystävysten välille laskeutui pitkä hiljaisuus. Kumpikaan ei ottanut esille edellisen päivän flirttiä. Sophie oli melkeimpä varma, että Robert tahtoi unohtaa sen. Ehkä mies oli tosiaan hieman ottanut jotain, kun oli niin imeläksi ruvennut.

"Nämä on hyviä valmisaterioita", Sophie sitten heitti ilmaan, tietämättä, mitä sanoa. "Birkka on hyvä merkki."

Nolostuneena täysin tyhmistä sanoistaan, Sophie nousi sohvalta ylös ja sanoi, että hänen täytyi hieman siivota. Se tarkoitti, että nainen vei roskat ulos ja haukkasi happea, yrittäen rauhoitella kiihtynyttä sydäntään.

"Kappas, Simffel on tosiaan siirretty ja talo on tullut tuohon. Kukahan siellä asuu?" Sophie huomasi punalautaisen hökkelin, joka jo kertoi paljon asukkaista: iso perhe, jolla oli varoja.

Uuden talon sisältä tuli yhtäkkiä porukkaa ulos, joka sai Sophien juoksemaan sisälle. Hän ei halunnut tutustua uusiin naapureihin ja yrittää vastata kiusallisiin kysymyksiin.

Sisällä Sophie huomasi, kuinka Robert oli ruvennut tiskaamaan! Se oli paljon mieheltä, joka ei edes välittänyt siitä, että itse haisi. Pistäessään huivin kaulalle, koska kurkku tuntui karhealta, Sophien sisällä läkähti jotain lämmintä.

"Kuule Robert", Sophie kuiskasi. Veri kohisi korvissa ja kädet tärisivät enemmän kuin koskaan, mutta Sophie oli päättänyt kerrankin elää hetkessä.

Robert kääntyi kysyvästi kohti Sophieta, hanan jääden auki.

"Halusin vain sanoa tämän", Sophie painoi huulensa Robertin huulia vasten. Mies vastasi suudelmaan ja Sophie tunsi tärinänsä loppuvan. Tilalle tuli onnellisuus ja rauha.

"Tulethan taas huomenna käymään?" Sophie pyysi ja Robert nyökkäsi. Sanoja ei tarvittu, he rakastivat toisiansa.

Seuraavana aamuna Sophie nousi onnellisempana kuin koskaan. Hän oli koko yön nähnyt ihania unia Robertista ja oli iloinen, että herättyään todelliseen maailmaan, hän voisi silti kokea ne samat asiat.

Tuntui, kuin askeleet olisivat olleet höyhenenkeveitä, maailmassa ei ollut murheita ja ihmiset elivät sopusoinnussa toistensa kanssa. Rakastuneena elämää katsottiin vaaleanpunaistenlasien läpi <3

Samassa puhelin soi, saaden Sophien takaisin maanpinnalle.

"Hei Sophie, soitinko huonoon aikaan?" kuului miesääni linjan toiselta puolen.

"Öö, et kai. Kai Robert olet tulossa?" Sophie ihmetteli ystävänsä omituista käytöstä, jonka saattoi aistia puhelimenkin välityksellä.

"Niin Sophie, kun en tiedä..."

"Ai jahas", Sophie rupesi huutamaan puhelimeen. "Ei sinussa ole sitten tarpeeksi miestä tulla luokseni sanomaan, ettet välitäkään minusta enempää kuin ystävänä!"

"Älä nyt käsitä väärin..."

"Älä sinä käsitä väärin", Sophie keskeytti ja jatkoi oikein hunajaisella äänellä: "Voit puolestani naida ketä tahansa lunttua, mutta et ole tervetullut tänne. Enkä kaipaa sinua."

"Hei Sophie, kenen kanssa juttelet?" kuului yllättäen Robertin ääni Sophien selän takaa, joka sai naisen säikähtäen tiputtamaan luurin lattialle ja puhelu katkesi.

"Robert! Minä kuvittelin puhuvani sinun kanssasi!"

"No, ellei minua ole kloonattu, voin vakuuttaa, etten se ollut minä."

Sophie kurtisti kulmiaan. Kuka ihme hänelle oli soittanut? Ja vielä nolompaa, ketä hän oli oikein käskenyt naida ympäriinsä?

"Unohda moiset pikkuasiat", Robert tyynnytteli ja opetti Sophielle taputusleikin. "Tämä on hauskaa ja auttaa unohtamaan asiat."

"No olet sinä aika veikeä ja mukava, että pidät minusta, vaikka olet välillä hieman hermoheikko", Sophie kehui Robertia tämän ollen täysin imarreltu.

"Ihan oikeasti, olet todellinen ihme!" Sophie vakuutteli. "Kukaan muu ei olisi seurannut minua, ainakaan ystävyyden takia. Sinä sen sijaan tulit Antiguaan, vaikka et tiennyt ollenkaan, minkälaista elämä tulisi täällä olemaan!"

"Tietenkin minä tein sen. Mutta en olisi tehnyt sitä muiden kuin sinun takiasi, Sophie."

"Olenpas minä nyt törppö. Sinulla on varmaan hartiat kipeinä tarjoilemisesta ja minä vain aina täällä väsytän sinut luennoimalla siisteydestä ja tutkimuksesta. Voisinko hieroa hartioitasi?" Sophie ehdotti.

Robert suostui siihen mielellään. "Haluan vain sanoa, ettet sinä silti väsytä minua millään tavalla. Pidän siitä, että olet juuri tuollainen...

...mutta kiitos kuitenkin hieronnasta."

"Me täydennämme toisiamme!" Sophie keksi. He tosiaan olivat kuin yö ja päivä, ying ja yang.

Robertin täytyi lähteä, sillä hänellä oli iltavuoro. Hän kuitenkin lupasi tulla taas pian käymään.

Seuraavan kerran kun Robert tulikin käymään, ei enää lörpötelty turhia, vaan heti alkoivat suukottelut. Ilmassa leijaili niin paljon imeliä sanoja, etten edes viitsi tähän niitä pistää, aiheuttaisin vain joukko oksentelua :D

Kun pari sain vihdoinkin huulensa irti toisistaan, Robert alkoi kertomaan, mitä töissä oli sattunut. "Gellerit eivät saaneet heti pöytää, joten kärsimättöminä ihmisinä aloittivat kauhean huudon. Poliisit tulivat siinä sitten paikalle ja veivät heidät putkaan rauhan häiritsemisestä..."

"Mitä sinä teit?" Sophie halusi tietää.

"Yritin pysyä näkymättömissä ja luistaa töistä, niinkuin aina."

"Ei kai haittaa, jos katson telkkaria? Sieltä tulee jalkapallon mm -kisat", Robert pyysi haluamatta enää puhua työstään, sillä sai siitä tarpeeksi jo itse työpaikallakin.

"No, ei kai se haittaa... mutta Robert..."

"...jos jätät kisan väliin, minä voisin tuolla makuuhuoneen puolella vaikka sipisupisipi."

"No mutta Sophie, en koskaan kuvitellut, että olet noin tuhma!" Robert sanoi muka kauhistuneena. "Mutta vaikka ehdotuksesi houkutteleekin minua, katsoisin silti mielelläni kisat. Mutta ehkä illalla?"

Niinpä niin, Robert oli tyypillinen mies. Kaikki piti saada.

"Enpä usko Robert", Sophie sanoi hieman loukkaantuneena. Hän ei ollut, kuten Robert sanoi, usein kovinkaan "villillä" päällä, ei hän edes osannut mitään ihmeellistä, joten oli tällä kertaa pistänyt itsensä täysin likoon sanoessaan ehdotuksensa. Kieltäytyminen siis sattui sitäkin enemmän.

"Katsos kun minullakin on elämä, vaikka et sitä ehkä älyäkään", Sophie yritti selitellä. "Ajattelin illalla paneutua isäni päiväkirjaan."

Sophie kun oli kuitenkin niin kiltti luonne, hän pelkäsi nyt loukanneensa Robertia, joten kädet ristissä hän odotti tulevaa reaktiota... joka oli nauru.

"Sophie, ei sinun tarvitse selitellä. Oikeastaan kieltäydyin houkuttelevasta tarjouksestasi vain, koska en usko, että olemme valmiita vielä menemään loppuun saakka."

Sophien kädet kiemurtelivat entistä vaivautuneemmin. Tiesin, että olin liian hätäinen! En minä osaa seurustella... Robert on ensimmäinen poikaystäväni, mistä minä siis tiedän, mitä minun pitää tehdä?

"No hyvä", Sophie keksi sitten äkkiä. "Olin itsekin oikeasti hieman epävarma. Edetään hitaasti ja katsotaan, mitä tuleman pitää."

"Ajattelin vain, että sinä haluaisit sitä kovasti ja kyllästyisit seuraani, jos en anna sinulle. Mutta onneksi olemme samalla aaltopituudella", Sophie alkoi jo itsekin uskoa sanoihinsa ja piti niitä järkevinä.

"Sophie kulta, minua ei haittaisi, vaikka emme koskaan harrastaisi seksiä. Sinun kanssa vain oleminen tekee minut onnelliseksi", Robert kuiskasi Sophien korvaan kun he halasivat. "Ja seksi on vain seksiä, saan sitä muualtakin, mutta sinua minä rakastan."

Sophie jäykistyi kuullessaan nuo sanat. Robertin tuntien hän tiesi, että mies harrasti yhdenyön suhteita, eikä miehen mielestä fyysistä nautintoa tullut sekoittaa rakkauteen ja oikeaan suhteeseen. Tai että, suhteessa saattoi olla seksiä, mutta jos kummallakin osapuolella olisi nautintoja muualla, se vain virkistäisi parisuhdetta. Kaikesta tästä huolimatta, Sophie ei sanonut mitään. Hän oli toivonut, että Robert olisi muuttunut.

"Onko kaikki ok?" Robert kysyi, kun Sophie ei osannut irrottaa häntä halausotteesta miettiessään Robertin sanoja.

Sophie irrottautui Robertista ja nyökkäsi pienesti. "Kaikki ok", hän sanoi. Hän ei halunnut tunnustaa, että oli ollut niin tyhmä, että oli kuvitellut muuttavansa Robertin. Kuin painottaakseen vielä sanansa, Sophie otti Robertia leuasta kiinni ja tuikkasi suukon tämän huulille.

Iltapäivä sujuikin niin, miten oli sanottu. Robert katsoi jalkapalloa tv:stä ja Sophie luki isänsä päiväkirjaa. Tai oli ainakin lukevinaan, mutta Robertin sanat kummittelivat hänen mielessään kerta toisensa jälkeen toistuen yhä kovaäänisempinä. Pikkuhiljaa se jo suututti naista. Kuitenkin hän antoi vihansa velloa sisällään, sanomatta sanaakaan.

Lopulta Sophie huokaisi ärtyneesti ja pisti kirjan syrjään ja rupesi tekemään juustoleipiä. Pelikin loppui ja hetken aikaa Sophie toivoi, että Robert lähtisi. Hän ei kestänyt nähdä sillä hetkellä noita omahyväisiä kasvoja ja pelkäsi alkavansa raivoamaan jälleen ilman mitään näkyvää syytä. Robert ei kuitenkaan lähtenyt, vaan rupesi pelaamaan shakkia.

Huonolla tuulella ei koskaan kannattaisi ruveta tekemään ruokaa, joka vaatii hellaa.

"Hitto, ei nyt mikään onnistu! Pakko silti syödä, ei ole varaa heittää menemään", Sophie manasi, tahallisesti kovaan ääneen, jotta Robert ehkä tajuaisi yrittää lohduttaa tai jotain. Mies kuitenkin vain lopetti shakinpeluunsa ja rupesi odottamaan juustoleipälautasta eteensä. Ei häntä haitannut, vaikka se olisi hieman palanut.

Hetkeen ei kuulunut muuta kuin palaneen leivän rouskutusta, kunnes Sophie ei kestänyt enää, vaan päätti avautua. "Eikö se olisi periaatteessa pettämistä, jos makaisit toisen kanssa, vaikka olet minun kanssani?"

"Ei, enhän minä niitä heitukoita rakasta. Olihan minulla viimekin yönä joku blondi yötä, jonka nimeä en edes muista!" Robert sanoi vilpittömällä äänellä. Hän ei tosiaankaan nähnyt siinä mitään ihmeellistä. Sophien kuitenkin oli pakko räpytellä silmiään kiivaasti ja nieleskellä pakosti ulos työntyviä kyyneleitä. Hän oli vihainen, itselleen. Eivät Sophie ja Robert edes koskaan olleet sopineet mistään ihmeellisestä, mutta kuitenkin ystävyyttä pitemmälle oltiin menty. Ja siihen ei olisi paluuta, jos tästä ei ei tulisikaan mitään.

Samoihin aikoihin kävivät Sophien talon ohi Chris ja hänen tyttöystävänsä vuorovälein katsomassa, oliko Sophie kotona.

"Miksi sinua edes kiinnostaa koko Sophie?" Chrisin tyttöystävä halusi tietää illalla kun hän soitti poikaystävälleen.

"Se on enemmänkin kuin vain kiinnostusta. Se on elämä! Tiedäthän, että isäni on tuomari?" Chris rupesi selittämään. "Hän oli se, joka määräsi tuomiot Ardenin perheelle. Sophie kuitenkin karkasi mielisairaalasta, joten emme suostu isäni kanssa vain tyytymään, että tyttö on täällä ja elää kuin ei mitään. Hän saattaa millä hetkellä hyvänsä paljastaa totuuden, että isäni ja meidän perheen onnen ja rikkauden salaisuus on meihin mieltynyt pelaaja. Meidän ehto pysyä ikuisesti nuorina ja hyvässä asemassa on se, että pelaajia ei paljasteta, sillä silloin heitä ei ole olemassa. Jos kuitenkin Sophie paljastaa kaiken, minä, sinä ja isä ollaan kuolleita. Ymmärsitkö?!"

"Minusta nuo pelaajat vaikuttavat vain sadistisilta ja minkälainen ihminen tahtoo leikkiä toisten elämillä ja tunteilla? Ja Sophiehan on etsintäkuulutettu, miksi hänelle ei tehdä mitään?"

"Antiguassa on löyhät säännöt ja poliisit laiskoja. Ei ollut sattumaa, että Sophie tuli tänne. Hän on fiksu, ja tiesi tämän parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Muutenkin etsintäkuulutus on kohta vanhentunut ja yhä harvempi on kiinnostunut löytämään hänet: kuvittelevat kuolleeksi. Minulla on kuitenkin parempi kostokeino jo keksittynä, onhan Sophie kuitenkin jakomielitautinen... ja hän koituu omaksi turmiokseen."

"Ei kiitos, en ole kiinnostunut Kosmobolitanista", Sophie torjui lehtimyyjän täysin. Päivät olivat jälleen kuluneet, ja Sophie ei tiennyt, mitä tehdä Robertin kanssa. Se oli saanut naisen hyvin kireäksi, josta Robert tietysti miehenä syytti pms -oireita.

"Miksi he edes kuvittelevat, että minä lukisin jotain sellaista hömppälehteä? Pelkkää seksiä ja muotia, ei ole minun juttuni", Sophie ärisi.

"Eivät lehtimyyjät tunne sinua henkilökohtaisesti", Robert yritti rauhoitella tiskialtaan ääreltä.

Sophiekin raahautui altaan äärelle, oikeasti tiskien takia. Robert yritti vain pestä käsiään miljoonaan kertaan, toivoen sillä tavalla hygieniatasonsa nousevan.

"Robert, ole kiltti, ja väisty", Sophie napautti.

Sophien tiskattua tiskit, Robert oli menossa taas jynssäämään käsiään.

"Ihan oikeasti, Robert. Mene suihkuun, sinä haiset eikä siihen auta käsien huuhteleminen! Käytä vaikka minun suihkuani, jos et kerran kotiin enää osaa mennä."

Robert lähti kotiinsa ja Sophie meni iltapesulle vessaan, henkäisten siellä puhtaan tuoksuista ilmaa sisäänsä. Olkkari haisi aivan hielle.

Seuraavan päivän taas seuratessa toista, yhtä aurinkoisena kuin aina (Antiguassa ei sää paljoa vaihdellut), Sophie mietti, että hänen tosiaan pitäisi katsoa töitä. Rahaa oli tilillä hyvin vähän ja ruokaa ei saanut ilmaiseksi. Siistien itsensä kävellessään, Sophie haki lehden toivoen löytävänsä sieltä sopivaa työtä itselleen.

Hmm, täällä olisi sairaala-apulaisen paikka... Äh, en minä osaisi jutella niiden potilaiden kanssa. Mites olisi koulutus armeijassa? Siitä saisi päivärahaa... Ei, sellainen huhkiminen ei sovi minulle. Entäs sitten siivooja? Se olisi hyvä minulle, sillä pidän siivoamisesta... Äh, se on rappusiivousta. Ei siitä tulisi mitään, sillä jäisin hinkkaamaan jokaista neliösenttiä niin tarkkaan, että en ehtisi koskaan käydä kymmentä rappua päivässä!

Sophie oli jo menettää toivonsa, kun huomasi pienen ilmoituksen lehden alanurkassa, jossa sanottiin, että Tiedekeskus etsisi uusia koehenkilöitä. "Jos olet ikäluokkaa 18-30, sinun perusterveytesi on kunnossa eikä sinulla ole allergioita, tule tienaamaan rahaa keohenkilönä! Testaamme kosmetiikkaa, lääkkeitä ja uusi keksintöjä. Jos olet kiinnostunut, ota yhteyttä!"

Sophie tiesi, että se olisi hänelle hyvä paikka. Hänen ei tarvitsisi kommunikoida kenenkään kanssa taikka yrittää esittää jotain muuta, mitä oli. Innoissaan hän nappasi numeron käteensä ja soitti Tiedekeskukseen. Sophie saikin kuin saikin paikan koehenkilönä, ja Tiedekeskus vaikutti hyvältä paikalta: se lupasi kustantaa hautajaiset, jos koehenkilö kuolisi.

Samantien tulikin kimppakyyti hakemaan Sophieta, sillä Tiedekeskuksessa oltiin jo heti valmiita kokeisiin. Koehenkilöistä oli aina pulaa...

Postinjakaja, joka sattui tulemaan samaan aikaan paikalle, tunnisti auton ja kuskin Tiedekeskukselle kuuluvaksi. Hänen ilmeensä oli jäykistynyt. Hän itse oli joskus suostunut joihinkin kokeisiin rahanpuutteessa, ja tiesi, että ne testit eivät olleet ihmisystävällisiä!

"Päivää Sophie Arden, onnea koehenkilönä olemiseen", Dianne sanoi autoon kiiruhtavalle naiselle.

"Kiitos vain, enköhän pärjää."

"Aika hienoa, että minua tullaan ihan hakemaan. Olisin kyllä voinut tulla bussillakin, tiedän missä paikka on", Sophie intoili istahtaessaan romurautaan, jonka ovea ei meinannut saada edes kiinni.

"Ehkä meneminen sinne onkin helppoa, mutta jonkun pitää varmistaa, että pääsette turvallisesti kotiin", kuski sanoi robottimaisella äänellä, yhtä tasapaksua se ainakin oli.

(Valitsin punaisen)

(Eiköhän tuo selitä tarpeeksi teille lukijoille)

Sophie saatettiin takaisin kotiin. Kuskin aikaisemmat sanat olivat todet, sillä Sophie todellakin tarvitsi kyytiä, sen verran heikossa kunnossa hän oli.

Astuttuaan kunnolla ulos, todellisuus iskostui kunnolla Sophien päähän. Hän oli menettänyt työnsä, eikä edes ollut saanut minkäänlaisia korvauksia kärsimyksistään.

"Tämä on aivan kamalaa! Mitä minä nyt teen?" Sophie itki, kun ymmärsi, että saattaisi sittenkin joutua tyytymään työhän siivoojana.

"Miksi pidät minua elossa edes? Lopeta jo kärsimykseni!" Sophie huuteli taivaille. Kaunis Antigua olikin melko synkkä, kun siinä eli.

Hartiat täristen nyyhkytyksestä, Sophie käveli sisälle kotiinsa. Hän halusi vain mennä peiton alle eikä enää koskaan herätä.

"Hei, oletko kunnossa?" ystävällinen rokkaripoika kysyi Sophielta.

Sophie ei vastannut mitään, ovi vain kolahti kiinni hänen perässään.

Vasta sisällä Sophie uskalsi ruveta kunnolla ulvomaan.

Sophie itki yhdellä kertaa koko kurjuutensa. Työpaikan menetys, huono talo, inhottava menneisyys, pelko tulevaisuudesta ja Robertinkin kanssa välit hiersivät ja kunnolla!

Jaksamatta muuta, Sophie istahti tv:n ääreen ja katseli saippuasarjoja, joissa ei ollut päätä eikä häntää. Sillä hetkellä hän ymmärsi niiden tarkoituksen: oli mukavampi syventyä kuvitteellisten ihmisten ongelmiin, kuin omiin.

"Hei, apua!! Joku soittakaa hätänumeroon! Donna von Heart kuolee", Sophie kiljui hätääntyneenä, kun Epätäydellisten Naisten päähenkilö oli tukehtumassa pähkinään. Kiljuttuaan sanansa ääneen, Sophie onneksi tajusi, että telkkari pitäisi sulkea NYT!

Hetken mietittyään, Sophie ajatteli, että oli parempi ottaa itseään niskasta kiinni kuin rypeä itsesäälissä. Niinpä hän soitti Robertille, pyytäen tämän tulemaan luokseen. Ehkä he voisivat jutella asiat halki.

"Ymmärrän, jos sinulla on kiireitä, mutta ajattelin, ehtisitkö tulla käymään?" Sophie kysyi, peläten jo vastausta.

"Tietty, tulen tunnin sisällä", Robert vastasi.

No huh, se kävi helposti, Sophie huokaisi. Loppujen lopuksi, miksi kaikki pitivät jämptisti kiinni omista oikeuksistaan, kun saattoi tehdä maailmasta paremman paikan, jos itse otti ensimmäisen askeleen sovinnon tiellä?

Sophie päätti tehdä hampurilaisia illalliseksi. Robert olisi varmasti nälkäinen, kun tulisi. Samassa kuitenkin puhelin soi.

"Haloo?" Sophie vastasi.

"Ymm... Hei Sophie, Robert täällä. Olen pahoillani, mutta jouduinkin tuota...ylitöihin. Ei kai haittaa?"

Sophie vakuutteli sen olevan ok, vaikka suljettuaan puhelimen hän tunsi olonsa kurjaksi. Hän heitti hampurilaisten alut roskiin, hänen ei tehnyt niitä enää mieli.

Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Pari viikkoa Sophie oli vain sängyn pohjalla. Hän ei jaksanut syödä tai tehdä yhtään mitään. Robertin soittaessa, hän sanoi menevänsä pienelle matkalle. Oikeasti hän ei vain jaksanut tavata ketään.

Vihdoin Sophie kuitenkin päätti nousta ylös ja käydä suihkussa ja ruveta taas tavallisiin arkirutiineihin. Aamun lehdestä löytyi jopa taas ilmoitus, että koehenkilöitä tarvittiin, joten Sophie päätti kokeilla uudestaan onneaan. Kyseessä oli kuitenkin eri firma, joten asiat voisivat sujuakin siellä paremmin.

Samana päivänä, kun Sophie harjoitteli puhumista peilin avulla (koska Sophie oli niin ujo, hänen täytyi harjoitella repliikkejä itsekseen, ettei päästelisi suustaan vain sönkötystä), Robert tuli yllätys vierailulle pitkästä aikaa.

"Hei Sophie", Robert sanoi säikäyttäen täysin puhumiseen syventyneen Sophien.

Ajattelematta sen enempää, Sophie ryntäsi Robertin luokse. Hän oli niin iloinen miehen näkemisestä, eikä edes ollut tajunnut, että oli kaivannut häntä niin paljon.

"On se mukava nähdä sinuakin", Robert sanoi häkeltyneenä Sophien hyppäämisestä hänen syliinsä. "Kuinka se matka sujui?"

"Äh, ihan hyvin. Mutta ei puhuta siitä nyt. Ihana, että olet täällä", Sophie sanoi ja otti Robertin kädet omiinsa.

"Mutta olen ajatellut jotakin", Sophie aloitti. "Mitä jos muuttaisit luokseni? Se voisi olla ihan järkevääkin, sillä muutenkin olet täällä usein, joten mitä se edes muuttaisi? Paitsi että sinun ei tarvitsisi enää maksaa sitä kallista vuokraa kämpästäsi."

Sophie oli itsekin hieman häkeltynyt ehdotuksestaan, mutta pari viikkoa sängyssä makoillessaan, hän oli tullut siihen tulokseen, että Robertin kanssa yhteenmuuttaaminen voisi ratkaista heidän kaikki ongelmansa.

"Top tykkänään, Sophie. En usko, että olemme vielä siinä vaiheessa", Robert sanoi sanat, joita Sophie olisi viimeiseksi halunnut kuulla.

Ne olivat sanat, jotka taas jäädyttivät Sophien ja Robertin suhteen. Robert kävi edelleen Sophien luona, mutta heidän kanssakäymisensä oli etäisempää: joko Sophie ohitti Robertin kylmällä olankohautuksella, kun mies yritti sovintoa...

...taikka Robert esitti välinpitämätöntä, kun Sophie halusi näyttää jotain uutta, mitä oli löytänyt tutkimuksissaan.

"Kuule, eikö meidän pitäisi jutella? Siis ihan oikeasti istua kunnolla alas ja puhua asioista, jotka vaivaavat mieltämme?" Robert sanoi sitten eräänä päivänä, kun mykkäkoulua oli kestänyt tovin.

Sophie kuitenkin esitti olevansa kiinnostuneempi kirjahyllynsä kokoelmasta.

"Ei nyt", Sophie viimein sanoi ääneen. "Selkäni on jumalattoman kipeä, joten en jaksa nyt yhtään mitään vakavaa. Haluan vain maalata juuri tällä hetkellä."

Sophien aloittaessa maalaamisensa, kuului askelia, jotka tulivat taloa kohti.

"Hei, ei kai haittaa, että häiritsen?" sisälle tuli ukko lupia pyytelemättä. Sophie tunnisti tämän Ykkösmestan ravintolapäällikkö Timmyksi, Robertin pomoksi.

Sophie vilkaisi miestä kummeksuen, mitä tämä täällä teki? Ja Sophie oli kuvitellut, että Timmyn antama ensivaikutelma oli pahin, mitä saattoi antaa (lue osa 1), mutta tämä toinen kerta oli pahempi: mieshän kouri haarojansa estottomasti nuoren neidin edessä!

Timmy istahti Robertin viereen, kuin se olisi normaalein asia sillä hetkellä.

"Hei pomo, mitä sinä täällä?" Robert änkytti kädet hikisenä.

"Tiesin, että olet täällä. Sophien takia, sinun työmoraalisi on löyhtynyt liikaakin. Teet normaalia vähemmän töitä ja näköjään lintsaatkin. Tälläkin hetkellä sinun pitäisi olla puhdistamassa laseja!" Timmy saarnasi, Robertin nieleskellessä tyhjää. Hän tiesi, että saisi maksaa vielä lintsailustaan, mutta toivoi, että se ei olisi tapahtunut Sophien talossa!

Sophie kuuli koko keskustelun maalaustelineensä ääressä ja hänen kävi sääliksi Robertia. Hän ei ollut edes aavistanut, että mies oli jäänyt pois töistä vain hänen takiaan! Päättäen siis keskeyttää maalaamisensa, hän asteli Timmyä kohti toistellen päässä lauseita, joita oli harjoitellut peilin edessä, samalla kun Robert päätti mennä syrjemmälle häpeämään.

"Kuulkaas, herra Chapman", Sophie aloitti ja yskäisi kuivasti. "Tiedän, että olette mukava mies. Tiedän myös, että Robert on erittäin mukava herra. Joten olen varma, ettei hän tarkoittanut jäädä töistä pois, mutta jokaiselle sattuu erehdyksiä joskus."

"Robert on ollut enemmänkin poissa kuin vain tämän päivän. Ja hän tulee aina myöhässä ja lähtee etuajassa", Timmy selvensi, saaden Sophien epäilykset nousemaan pintaan. Ei voinut olla aina Sophiesta kyse siis, kun Robert otti hatkat töistä. "Mutta olen imarreltu sanoistanne, minä olen mukava mies, joten annan vain varoituksen Robertille."

"Tiesin, että teihin voisi luottaa", Sophie huokaisi ja vastasi halaukseen, jonka tuttavallinen Timmy antoi.

"Ja toivon, että voitte olla kiltimpi Robertia kohtaan, hänellä ei ole kaikki ruuvit tallella enää", Sophie päätti hetken mielijohteesta jatkaa. Pieni kosto se piti saada!

"Hankkikaa huone", Robert ärähti. Hän oli yrittänyt olla mukamas keskittynyt shakin peluuseensa, sillä oli kiitollinen Sophien antamasta avusta, mutta nyt tyttö oli mennyt liian pitkälle.

"Mitä sinä vihjailet, Robert? Että vaikka sinä makaat koko kaupungin tyttöjen kanssa, minä olisin samanlainen?"

"Tuo oli hyvä heitto!" Timmy kehui ja löi leikillisesti Sophieta olkapäähän. Sophie hymyili vanhalle miehelle takaisin, hän tunsi jotenkin pitävänsä tästä ukosta. Kun unohti miehen huonot ensivaikutelmat, hän oli melko rento ja hauska. Ja hei, olihan Robertkin yksi ällötys, jos ajatteli hänen pieruja ja röyhtäyksiään, joiden haju oli varmaan jo pinttynyt seiniin kiinni!

Sophie pyynnöstä, Timmy jäi pidemmäksikin aikaa viettämään iltaa. Hänellä oli vapaapäivä, joten minnekään ei ollut kiire. Päättäväisesti ukko istahti Robertia vastapäätä ja ehdotti peliä yhdessä... no, Robertin oli pakko suostua, olihan siinä hänen pomonsa! Mielessään hän silti kirosi Sophien.

"Kuule poika", Timmy yhtäkkiä avasi suunsa, kun peliä oli kestänyt viitisentoista minuuttia. "Olin ajatellut aikaisemmin, että olisit hyvä seuraajani ravintolapäälliköksi, kun jään eläkkeelle. Olet nyt lähipäivinä tehnyt huonoja valintoja, mutta mitäs sanot, jos unohdan ne täysin ja suostut tästä eteenpäin tekemään työsi kunnolla, niin voisit olla seuraajani?"

Robert oli aivan äimistynyt. Ei hän koskaan ollut kuvitellutkaan, että olisi ollut ravintolapäällikön suosiossa. Peittäen kuitekin intoaan, hän sanoi miettivänsä asiaa ja pisti heti naamalle harkitsevan ilmeensä.

"Hyvä niin, mieti sinä", Timmy kehotti. "Ei olekaan sopivaa heti tehdä isoja päätöksiä."

"Äh, minä suostun!" Robert livautti suustaan heti sen siliän tien, kuin pikkupoika, joka tahtoi saada tikkarinsa heti eikä nyt.

"Kuvittelin, että sinulla oli erilaiset unelmat kuin ravintolapäällikön hommat", Sophie huomautti sohvalta, jossa oli katsellut miesten peliä ja samalla syönyt salaattiansa. "Ei millään pahalla, Timmy."

"Ei minua haittaa, jatkakaa vain, neiti Arden", Timmy sanoi. Hän piti siitä, että sanottiin suoraan asiat, eikä mielistelty.

"Mutta kun aina kehotat minua seuraamaan unelmiani ja muidenkin tekevän samoin, miksi sinä silti elät tyhjää elämää, jossa ei ole mitään sisältöä, ja luovut omista unelmistasi päästäksesi jonkin ravintolan hovimestariksi. Et tule siellä onnelliseksi, tunnen sinut, Robert Thornton."

"Onko asia tosiaan noin?" Timmy kysyi Robertilta, joka oli käynyt hakemassa itselleenkin salaattia.

Robert ei halunnut vastata mitään. Mitä ikinä hän sanoisikaan, olisi huono juttu.

Timmy kuitenkin tajusi vastaamattomuuden paremmin kuin hyvin. Olihan hänellä elämän kokemusta. Hän tiesi, että Robert oli nuori, joka tykkäsi hurvitella, mutta ei tajunnut, että nuoruus olisi katoavaista ja pian unelmat eivät toteutuisikaan niin helposti. Joten Robertin puolesta, Timmy sanoi, mitä parhaakseen näki nuoren miehen puolesta: "Jo sinulla on syömätavat! Hotkit niin epäsiististi, että ei sinusta edes voi tulla Ykkösmestan ravintolapäällikköä!"

"Kiitti vain helvetisti, Sophie", Robert sanoi myöhemmin illalla, kun salaatit oli syöty.

"Anna anteeksi, ajattelin vain sinun parastasi", Sophie yritti sovitella, tietäen, että oli tehnyt typerästi. Ravintolapäällikkönä oleminen oli melko hieno juttu, kun ajatteli!

"Sophie, älä jaksa. Voisitko vain keskittyä omiin ongelmiisi ja lakata tunkemasta nenääsi minun?"

Sophien ilme kertoi kaiken: sanat olivat kuin isku vasten kasvoja.

Sophie vilkaisi Timmyä kohti, joka vaikutti oudon huvittuneelta, joten kiusaantuneena Sophie lähestyi Robertia ja kuiskasi: "Onko meidän ihan pakko riidellä pomosi nähden?"

"Olet oikeassa, minä pidän hänelle seuraa, kunnes hän tajuaa lähteä."

Robert ehdotti toista kisaa Timmylle, johon tämä suostui. Sophie sanoi käväisevänsä kaupassa sillä välin, luottaen kotinsa näiden kahden miehen haltuun.

Tullessaan kaupasta, Sophie huomasi, kuinka Timmy ilkkui Robertia jostain käsittämättömästä syystä. Sophie kuitenkin päätteli sen johtuvan Robertin häviöstä, joten antoi asian olla ja vihjaillen sanoin, että oli jo hyvin väsynyt... Miehet tajusivat vinkin ja nousivat pelaamasta.

Robert oli muutenkin tavan mukaan jo alkanut haisemaan, joka sai nyt Sophien lisäksi myös Timmyn nyrpistelemään nenäänsä. Sophie näki sillä hetkellä miehessä sielunkumppaninsa.

Ilmeisesti myös Timmy näki saman Sophiessa, sillä hyvästiksi kehtasi pusuja ruveta antelemaan. Sophie vastasi suudelmaan hetken huumassa, sydämen sanoen, että siinä oli oikea mies hänelle. Mies, jonka mielestä ei olisi ok harrastaa seksiä kenen kanssa vain, kun oltaisiin vakavissaan jonkun toisen kanssa.

(Että mä muuten vihaan tota, et simit pussaille hyvästiks, vaik ne ei olis rakastavaisia!!! Ihan btw vaan...)

Robert ei tiennyt, kuinka suhtautua pomonsa ja tyttöystävänsä suudelmaan. Se oli yllättänyt hänet, eikä ollut varma, oliko hänellä edes varaa valittaa. Kuitenkin kun Timmy oli astunut ovesta ulos, Robert yritti ajatella positiivisesti. Ehkä Sophie oli vain mukava Timmylle Robertin takia? Olettaen jotain tälläistä, Robert odotti vuorostaan hyvän yön suukkoa, ehkä myös yöksi jäämistä... mutta Sophie kuitenkin ohitti hänet kylmästi sanoen: "Öitä, Robert. Löydät itsekin ulos."

 

Noniin lukijaiseni, tässä teille tilaisuus päästä mukaan tarinaan. Tahdon, että teillä on paljon päätäntävaltaa tässä LC:ssä, sehän tekee tästä mielenkiintoisempaakin, joten TE saatte äänestää, kumpi miehistä, Robert vai Timmy, saa Sophien ja toimii ensimmäisen sukupolven kantaisänä?

Äänestysnappulan löydätte sivupalkista.

Tässä vähän tietoja kummastakin:

Robert Thornton:

plussat -on ollut Sophien lapsuuden ystävä, joten tuntee tämän hyvin

-on söpömpi ja nuorempi

-hänen unelmiaan olisi helpompi toteuttaa

miinukset -erittäin ällöttävä pieruineensa

-ei omaa samaa arvomaailmaa kuin Sophie

-tulisi mitä ilmeisemmin loukkaamaan Sophieta ja pahasti

Timmy Chapman

plussat -ei omaa ystävyys taustaa, joten pari voisi olla täydellisiä rakkaita toisilleen

-on kaksi salamaa Sophien kanssa (tähän pakko sanoa, että Robertilla on ruksi Sophien kanssa)

-arvostaisi varmasti Sophieta naisena

miinukset -pelkään, että sen nenä periytyy pitkälle (harmi ettei nyt ole kunnon sivuprofiili kuvaa, se nokka on melko kyömynen)

-on vanhus, joten kuolee varmaan melko nopeasti ja jättää Sophien suremaan

-emme oikeasti tunne tätä tyyppiä

 

Noniin, siitä sitten äänestämään, mutta muistakaa, että en tiedä, mitä kumpikaan herra saattaisi tehdä, joten en voi taata, että Robert esim. loukkaisi tai olisi loukkaamatta Sophieta, tai että Timmy olisi parempi vaihtoehto.

Äänestyslaatikko näkyy huonosto, mutta siellä se on, kävijälaskurin alla!

Muistakaa myös kirjoittaa vieraskirjaan! *KLIK*  (voit myös kirjoitta cboxiin vasemmalla puolella)