1. Osa - Salaisuuksia

 

 

Kaukana pohjoisessa, Delishvillen kylässä toimi aikoinaan tiedemies Georg Arden, joka oli läpimurtonsa kynnyksellä. Hän oli paljastamassa jotain hyvin suurta, jotain, joka vaikuttaisi koko maailmaan. Ikävä kyllä, kaikki eivät sitä sallineet, joten hänet teloitettiin. Georgin muistiinpanoja ei koskaan löytynyt, mutta ne olivat varmassa paikassa: pikku Sophien kehdossa, patjan sisällä.

Sophien kasvaessa, hän sai käsiinsä nuo muistiinpanot. Ne olivat järkyttäviä asioita, mutta tyttö kuitenkin lupasi jatkaa siitä, mihin hänen isänsä oli jäänyt. Pikku Delishvillen kylä ei kuitenkaan ollut muuttunut vuosien saatossa yhtään avarakatseisemmaksi, päinvastoin. Salaisuuksia haluttiin varjella entistä enemmän, joten Sophien äiti, Olivia Arden, tuomittiin kuolemaan, varoitukseksi Sophielle. Myös Sophie sai osansa rangaistuksista...

...kunnes keksi lähteä pois Delishvillestä ja ajautui Antiguaan, vähän suurempaan kaupunkiin, jossa oltiin totuttu näkemään jo kaikenlaista. Sinne pakoilivat myös monet muut henkilöt, joiden ei pitäisi olla edes olemassa, elämään rauhassa elämäänsä, unohdettuina.

Sophie katseli ostamaansa tönöä, joka oli ruma kuin rutto, mutta ihan asumiskelpoinen, ainakin hetken aikaa. Se ei edes ollut kovinkaan kallis ja sisälsi mukanaan auton, sillä se oli edellisen omistajan jättämä, eikö kukaan muu ollut halunnut miettiä, mitä moiselle rotiskolle pitäisi tehdä. Helpompaa se oli antaa uuden asukin päänvaivaksi.

Sophie Arden käveli sisälle pikku mökkiin, joka oli valmiiksi sisutettukin, entisen asukin tavaroilla. Niissä lemahti lievä tupakansavu, mutta Sophie ei välittänyt moisista pikkuseikoista. Ainoa, mistä hän välitti, olivat kirjat, yksinäisyys (se takaa työrauhan) ja tutkimukset.

Similliset tiedot:

Tavoite: Tieto (Hullu Tiedemies)

Luonne: 9/0/7/0/9 (Neitsyt)

Mieltymykset&Inhokki: Lasit&Parrat, Sänget/ Juhla-asut

Vaikka Sophie ei välittänyt paljoa sisustuksesta tai muusta hömpötyksestä, vaan eli mielummin yksinkertaisesti, oli hän hyvin siisti ja hänellä oli jonkinlainen neuroosi puhtaudesta. Nainen kammoksui bakteereja ja toivoi, että olisi mahdollista pitää paikat steriileinä aina. Desinfiointiaine käsissään Sophie lähtikin pesemään vessaa, vaikka se olikin jo varmasti putsattu ennen kuin tontti oli edes pistetty myyntiin.

Kun vessa hohti valkoisuuttaan, Sophie alkoi olla tyytyväinen, mutta katseli vielä pitkään pikkuruista ikkunaluukkua, joka vessassa oli. Se näytti likaiselta.

 Sophie ei kuitenkaan jaksanut miettiä sillä hetkellä enää ikkunaa, kun äkkäsi kirjahyllyn. Innoissaan hän meni katsomaan sen tarjontaa, myhäillen tyytyväisenä, kun näki paljon tietokirjoja.

Sophie nappasi käsiinsä "Antiguan Historia" -teoksen ja istui kuluneelle sohvalle sitä lukemaan, unohtaen melkein ajantajun. Hänen tiedonjanonsa oli sitä luokkaa, että hän olisi mielellään vain ahminut lisää tietoa koko aika, mutta nälkä ja väsymys kuitenkin tulivat aina jossain vaiheessa eteen.

Samassa "pihalta" alkoi kuulua askeleita ja Sophie ryntäsi ikkunalle katsomaan, kuka tepasteli hänen alueellaan. Siellä näkyi lehdenjakaja, joka esittäytyi Pete Bennettiksi.

"En ole tilannut lehteä", Sophie sönkötti. Hän tunsi aina itsensä typeräksi puhuessaan toisille, sillä hän oli niin ujo. Naisen silmät kuitenkin kiiluivat hänen katsellessaan tuoretta Päivän Sanomia, sillä niissä oli oma osionsa tieteelle.

"Ei tämä maksa mitään, mutta voin toki olla jakamatta tänne, jos tahdotte", Pete sovitteli ja oli kahden vaiheilla, pitikö hänen laskea lehti käsistään vai viedä se muualle.

"Ei ei", Sophie kiljahti ja juoksi ulos ikkunasta huutelemasta. "Jakakaa vain tänne."

Kun lehtipoika katosi näkyvistä, Sophie nappasi lehden ja meni sen kanssa sisälle. Ahnaasti hän katseli uutisia ja luki, että oltiin keksitty uusi aine: Elämäneliksiiri. Hyvin kallis vain ja saattoi aiheuttaa ikäviä sivuvaikutuksia.

Kun lehti oli luettu, se meni suoraan roskikseen. Sophie ei pitänyt koskaan mitään ylinmääräistä nurkissaan keräämässä pölyä ja sitä kautta enemmän bakteereja ja loisia.

Ulkona oli myös päiväkävelyllä teinipoika Christopher Hampton, joka yritti muka salakavalasti vilkaista Sophieta olkansa yli ja miettiä, minkälainen neiti tämä oli.

Sophie ei kuitenkaan huomannut poikaa, vaan meni sisälle tekemään, mitä nyt ikinä tekikään. Christopher kuitenkin rypisti otsaansa; hän oli varmasti nähnyt tuon naaman aikaisemminkin! Eikä missään hyvässä valossa.

No, olisihan se pitänyt arvata, että se, mitä Sophie "ikinä meni tekemäänkään", olisi jotain niin tylsää kuin shakin pelaaminen yksinään. Tai ei se ollut tylsää hänelle, sillä hän sai iloa siitä, että sai kehittää aivojansa.

Mutta kuten sanottu, nälkä yllättää joskus, joten ei auttanut muut kuin katsoa, mitä jääkaapista löytyisi. Samaan aikaan Sophie kuitenkin mietti, miten etenisi Antiguassa. Kai tämä ensimmäinen päivä menisi näinkin, mutta aika kuluu ja elämä lipuu, ei ollut aikaa liian kauan vain maleksimiseen.

Valmisruokapakkaus oli hyvin esillä, joten Sophie nappasi sen. Ei hänellä muutenkaan ollut yleensä "aikaa" tehdä mitään sen kummempaa. Valmisruuat olivat siitä mainioita, että ne valmistuivat hetkessä ja ihan täyttäviä ne olivat.

Hieman harmitellen, ettei kuitenkaan mikroa ollut, Sophie pisti ruuan uuniin. Hetken aikaa tytön päässä tuli ajatus puhdistaa uuni ensinnä perusteellisesti, sillä ruostunut kehikko ei tosiaankaan houkutellut pistämään sen päälle ruokaa, mutta nälkä kurisi ja Sophie antoi sen kerran periksi, pakkomielteistä huolimatta.

 Ruuan lämmetessä, Sophie keskitti ajatuksensa maalaamiseen. Se oli oiva keino rentouttaa mieltä ja oli hyvinkin arvostettua. Jos luovuutta kehitti muutenkin tarpeeksi, se oli eduksi keksintöjä ajatellen.

Uunin kilahtaessa sanoen, että ruoka oli valmista, Sophie istahti tv:n eteen ja katseli samalla dokumentti -ohjelmaa hämähäkeistä. Hän oli nähnyt sen jo aikaisemminkin, mutta muutakaan ei tullut ja kaupunki tuntui olevan hiljainen... kukaan ei tullut toivottamaan uutta asukasta tervetulleeksi, eikä Sophie ollut varma, olisiko helpottunut vai loukkaantunut.

***

Päivät kuluivat toistensa perään ja Sophien ajatukset pyörivät paljon isänsä tutkimuksissa. Ne vaivasivat kun hän nukkui, söi, kävi suihkussa, meni ostoksille... Kuitenkaan nainen ei saanut aikaiseksi mitään, hieroi vaan päätänsä tälläkin hetkellä tullessaan museosta, jossa oli toivonut saavansa ajatuksilleen uusia suuntia - turhaan.

Hetken aikaa Sophie yritti lukea kaunokirjallisuutta, mutta turhautui ja rupesi sitten jälleen siivoamaan taloa. En saa kiinni siitä, miten aloittaisin. Mistä etsisin tietoa? Miten voisin todistaa isäni väitteet? Sophie mietti itsekseen, hellan alkaen jo melkein kulua pois siitä hinkkauksesta, mitä hän teki.

Seuraavaksi oli jälleen vessan vuoro - suihku pääsikin kuin pääsikin irti pinttyneestä kalkkiumista ja koko talon valtasi puhdas tuoksu.

Ehkä raskas liikunta auttaa aivonystyröjäni toimimaan, Sophie keksi ja vaihtoi jumppa-asun päälleen. Talon ulkopuolelle oli sijoitettu kuntolaite, koska se ei mahtunut sisälle. Sitä uskalsi pitää pihalla, sillä se oli sen verran iso, ettei sitä varastettu noin vain ja Sophie oli positiivisesti yllättynyt, ettei kaupungissa liikkunut tihutyöläisiä, jotka olisivat rikkoneet kalliin laitteen.

"Hei Diana -täti", Sophie halusi soittaa kotikulmilleen. "En voi kertoa, missä asun tällä hetkellä. Halusin vain kuulla, mitä Delishvilleen kuuluu?"

"Sophie, hei! Olenkin miettinyt, koska otat yhteyttä", Diana -täti kuulosti ilahtuneelta. "Samanlaista täällä on. Minun luonani kävi poliisi kyselemässä sinusta. Sanoin, ettemme ole yhteyksissä."

"Hienoa. Älä myöskään mainitse kenellekään, että soitin."

Puhelu katkesi. Hetken aikaa Sophie katseli luuria ja pelottavat ajatukset tulivat hänen mieleensä.

Samaan aikaan ikkunan takana kulki Christopher, uteliaana...

Tällä kertaa myös Sophie huomasi hänet, tunnistaen pojan. Hän säikähti pahemman kerran. Voi hyvä luoja, näinkö nopeasti? Sophie rukoili, yrittäen pitää muistojansa lukittuna päässään, estäen niiden ilmaantumisen. Ne olivat kauheita kuvia.

Haluten nopeasti ulos talostaan, Sophie tilasi taksin ja käväisi peilin luona ehostamassa itseään (joka tarkoitti hänen kohdallaan nopeaa vilkaisua, ettei suurempia likoja ollut ympäri naamaa).

Taksi tuli nopeasti ja Sophie kipitti sinne, vilkuillen hermostuneesti välillä taaksensa. Nyt oli hyvä hetki olla poissa kotoa, sillä jos ratsia tulisi, se tulisi nyt.

"Minne olisi matka?" kysyi taksikuski Tonya Shelton.

"Olen aina halunnut nähdä Simffel Tornin", Sophie keksi. (Paitsi että torni sattuu olemaan hänen takanaan, te lukijat varmaan näettekin sen, tuo ihme verkkohökötys... No, simit kulkee taksilla pienenkin matkan... Ja muutaman kuvan päästä voi huomata, että olen siirtänyt tornin paikkaa ja pistänyt siihen talon, älkää ihmetelkö. En vain pidä siitä, että tuo torni näkyy noin vammasesti täältä).

Taksi teki lujan u-käännöksen ja seuraavassa parissa sekunnissa oltiin tornin luona. Hieman nolona matkan lyhyydestä, Sophie nousi taksista ojentaen jo rahaa. "Älä naurata", taksikuski sanoi. "Matka oli niin lyhyt, että ei tässä kustannuksia ehtinyt tulemaankaan."

No, muutakaan sitten osaamatta, Sophie kiitti ja paiskautti oven kiinni. Oma kotitalo näkyi kadun toisella puolen, tehden vaaralliseksi Sophien olla niin lähellä sitä.

Hetkeksi Sophie kuitenkin uskaltautui jäämään. Simffel Torni oli maailmankuulu nähtävyys! Se oli kulttuuria rakastavalle henkilölle kuin paratiisi. Sophiekaan ei pystynyt pitämään sisällään onnenkiljahdustaan, vaikka yleensä melko vakava olikin.

Mutta samassa Sophie huomasi tien toiselle puolen parkkeeratun poliisiauton, josta nousi ylipainoinen konstaapeli koputtelemaan mintunvihreän talon ovea, olettaen jonkun avaavan. Se sai Sophie lyömään käden suunsa eteen, sillä pelko meinasi karata oksennuksen muodossa ulos.

"Sanoinhan, ettei tässä talossa asu kukaan. Ei ole asunu 12:sta vuoteen. Kuka tämän röttelön haluaisi?" kuuli Sophie poliisin puhuvan toiselle poliisille. "Kodittomat tätä ovat käyttäneet turvapaikkanaan, tuskin Sophie täältä löytyy. Christopher on erehtynyt."

Sillä hetkellä Sophie kiitti onneaan, että oli ostanut talon pimeästi.

Haluamatta kuitenkaan tulla tunnistetuksi talon läheisyydestä, Sophie kilautti nopeasti taksin uudestaan, haluten mennä pois... vaikkapa ravintolaan? Nälkä kurni ja mieli ei tehnyt jälleen pakaste pihvejä.

Samaan aikaan tontille saapui ennustajaeukko Miriam Adkins, joka katseli Sophieta tyhjä katse silmissään. Hän tiesi nuoren naisen ahdingon, sääli tätä... Hän tiesi, mitä oli olla epäsuosissa. Senhän takia ennustajakin oli muuttanut Antiguaan - muualla ei suvaittu hengellisesti korkeammalla tasolla olevia, vaan heidät poltettiin roviolla noitina. (Tähän väliin sanon kirjoittajana, että koko tarina tulee vain täysin päästäni ja tämä on sims maailma, joten älä ihmettele vanhanaikaisia juttuja tässä kertomuksessa).

Kun Sophie ei nähnyt, Miriam otti kristallipallonsa esille ja katsoi Sophien menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Menneisyys sai vanhan eukon sydämen melkein särkymään, nykyisyys sai hänet pudistelemaan päätänsä, mutta tulevaisuus alkoi näyttää valoisammalta... Mutta vain lähitulevaisuus. Miriam näki sen, mitä kenellekään ei tulisi tapahtua ja toivoi sillä kertaa, että ei olisi katsonut nuoren naisen tulevaisuutta, vaikka yleensä kesti melkein mitä vain: hän oli nähnyt raakoja murhia ja raiskauksia, tämä oli silti jotain pahempaa.

Tietämättä, pitäisikö halveksua Sophieta tulevan tapahtumien takia, vaiko hymyillä, sillä eihän Sophie vielä voinut millekään mitään. Lopulta Miriam tyytyi hymähtämään jonkinnäköisen tervehdyksen, kun Sophie käveli ohi.

Odotellessaan taksia, Sophie meni lepäämään penkille, väsyneenä pelostaan.

"Näkemiin, Sophie Arden", Miriam sanoi Sophien hypätessä taksiin. "Tulevaisuuden voi muuttaa, jos tahtoo. Muista neuvoni: maailmassa ei ole mitään tärkeämpää kuin perhe."

Sophie katsahti ennustajaa hämmentyneenä, tietämättä, mitä sanoa. Ei hän kuitenkaan ehtinyt sanoa edes mitään, sillä taksi lähti liikkeelle...

Taksi saapui Ykkösmestaan, kaupungin hienoimpaan ravintola/baari/klubi yhdistelmään.

Alakerrassa oli disko ja baaritiskit, mutta ne eivät olleet ollenkaan Sophien tyylistä, joten päättäväisin askelin nainen askelsi portaisiin, kohti yläkerran ravintolaan.

Ylhäällä odottelikin jo "kiireinen" ravintolapäällikkö Timmy Chapman. Vanha mies jo, joka yritti epätoivoisesti peitellä ikäänsä värjäämällä hiuksensa mustiksi ja pitämällä ne "nuorekkaan pitkinä". Hänen katseensa oli niin mitäänsanomaton, että Sophie epäili miehen kärsivän liiasta ammoniakista... tai sitten hänelle oltiin tehty lobotomia.

"Hei, tahtoisin pöydän vain itselleni", Sophie uskaltautui kuitenkin kättelemään.

"Voilà", Timmy osoitti pöydän, joka oli kylläkin suunnattu kokonaiselle seurueelle. Se vahvisti Sophien epäilyjä.

Tyytyen kohtaloonsa, Sophie istahti ison pöydän ääreen ja rupesi katselemaan menuuta. Hmm, miltäköhän jättikatkaravut maistuisivat? Tai intialainen kana?

Sophie mietti pitkään vaihtoehtoja, että iltahämäräkin ehti tulemaan. Lopulta hän päätyi naudan sisäfilepihviin ja huikkasi tarjoilijan luokseen.

"Robert Thornton!" Sophie henkäisi tunnistaessaan tarjoilijan. "Mitä sinä täällä teet?"

Robert oli Sophien ystävä Delishvillestä, tosin hän toimi silloin DJ:nä, ei tarjoilijana.

Robert tyytyi kuitenkin vain hymyilemään ja meni keittiöön viemään tilausta eteenpäin. Sophie itse jäi katselemaan paikkaa, jossa tarjoilija oli vähä aika sitten seissyt, tietämättä, mitä ajatella.

Toivoen tilauksen tulevan pian, Robertin tuoden sen, Sophie naukkaili vettä lasistaan, miettien samalla, olisiko pian jo turvallista mennä kotia kohti.

Kuten Sophie oli toivonutkin, Rober toi ruuan. "Luulin, että olit edelleen vegaani?" Robert muisteli menneitä aikoja.

"Niin no, liha veti puoleensa", Sophie änkytti nolona. "Mutta kerro nyt, miksi olet täällä tarjoilijana?"

"Kuullessani, että lähdet pois Delishvillestä, päätin seurata sinua. Tiesin, että tulisit Antiguaan, olethan joskus puhunut tästä", Robert kertoi totuudenmukaisesti. "Olenhan paras ystäväsi!"

"Miksi et sitten tullut käymään? Olen asunut täällä jo tovin", Sophie huomautti, pistellen herkullista pihvia suihinsa.

"En tiennyt tarkalleen, missä asut, on tämä sen verran iso paikka. Enkä viitsinyt kailotella nimeäsi, tunnenhan salaisuutesi. Päätin ottaa työn tästä ravintolasta, kun tarjoilijoita haettiin, tietäen, että tulisit joku päivä."

Sophie ei vastannut mitään. Hän oli iloinen ystävänsä näkemisestä, mutta samalla pettynyt. Hän oli salaa toivonut, että olisi saanut aloittaa täysin alusta uuden elämänsä, ehkä jopa vaihtaa nimeänsä? Hiljaisuuden vallittessa Sophien ja Robertin välillä, kuuluen vain välillä syömisääniä, Robert katosi puuhiinsa ja Sophie keskittyi annokseensa.

Sophie joutui kumminkin keskeyttämään ruokailunsa nähdessään Christopherin saapuvan samaan paikkaan tyttöystävänsä kanssa illastamaan. Hitto, kaikista ravintoloista täällä, hänen pitää tulla juuri tänne?! Sophie manasi ja nousi niin äänettömästi pöydästä kun pystyi, haluamatta saada Christopherin huomiota osakseen.

Päästessään ulos ravintolasta, Sophie saattoi huokaista helpotuksesta ja pyyhkäistä hien otsaltaan.

"Minne haluatte?" oli päivän kolmannen taksikuskin sama kysymys.

"Kotiin, Starstreet 1", Sophie huokaisi, tietäen, että koti olisi jo turvallinen paikka.

Heti seuraavana päivänä puhelin soi ja Sophie kiirehti vastaamaan siihen, miettien, kuka se saattaisi olla. Roberthan se oli, kysyen, voiko Sophie hyvin.

"Kiitos, ihan kunnossa minä olen", Sophie vakuutteli.

"Minäkin huomasin Chrisin", Robert mainitsi, tietäen teinipojan tulevan samoilta kulmilta kuin hän ja Sophie.

"Niin no, hän on jo tehnyt pahimman, mitä pelkään", Sophie sanoi ja henkäisi syvään. "Hän ilmoitti poliiseille, mutta he uskovat talon, jossa asun, olevan tyhjillään ja Chrisin seonneen päästänsä."

"Haluatko, että tulen käymään", Robert kuulosti huolestuneelta.

"Älä turhia, kyllä minä pärjään. Jatka töitäsi!" Sophie nauroi vielä sanojensa päälle, kuin vakuuttaakseen kaiken olevan kunnossa.

"Mutta minun pitää nyt lopettaa, hyvää yötä, Robert!" Sophie sanoi vielä viimeiseksi ja katkaisi puhelun.

No, tosiasiassa Sophiella ei olisi ollut mitään pakkoa lopettaa puhelua. Hän ei vain ollut niin seurallinen. Sen sijaan hän päätti avata television, sillä olisi kymppiuutisten aika.

Hän olisi tosin heti siinä samassa toivonut, että olisi jatkanut puhelua, sillä uutiset järkyttivät häntä pahemman kerran:

"Delishvillen mielisairaalasta karkasi potilas nimeltä Sophie Arden 3.5.2010. Hänen mielentilansa on epävakaa ja nainen kärsii harhoista ja on erittäin vainoharhainen. Hän on vaaraksi itselleen ja ympärillä oleville ihmisille. Ilmoittakaa heti poliisille, jos satutte näkemään tämän naisen."

Sophien kuva tuijotti ulos tv -ruudusta. Hänellä oli siinä yllä sairaalan asu ja hiukset roikkuivat rasvaisina pitkoina päätä myöten. Silmien alla näkyivät selkeät mustat pussit ja iho oli rasvainen ja täynnä finnejä. Se ei kuitenkaan järkyttänyt Sophieta, vaan se, että häntä tosiaankin oli ruvettu etsimään... Hänen rangaistuksensa oli ollut mielisairaalaan sulkeminen samoihin aikoihin, kun hänen äitinsä oli teloitettu, ja ikävä kyllä, joissakin uutisankkurin sanoissa oli perää. Sophie kuitenkin pysyi tasapainossa, lääkkeidensä avulla.

Tuhlaamatta enempää aikaa, Sophie soitti Robertille, luottoystävälleen. Hän tiesi, että mies oli hänen puolellaan.

"Tuohan on kamala kuulla!" Robert henkäisi ja lupasi tulla seuraavana päivänä käymään.

Koska sillä hetkellä ei muutakaan voinut, Sophie pujotti yöasunsa päälle ja meni nukkumaan, toivoen, että seuraava aamu saisi asiat näyttämään valoisammilta.

Aamu tuli, mutta ahdistus ei hävinnyt unien mukana. Kädet täristen Sophie petasi petinsä ja toivoi, että Robert tulisi pian.

"Otsahiukseni kaipaisivat leikkausta, en kohta näe mitään", Sophie puhui ääneen peilikuvalleen. Hän teki aina niin, kun halusi rauhoitella itseään.

Käytyään kylmässä suihkussa, Sophie rupesi tekemään aamiaistaan, muroja maidon kanssa.

Hiljaa ajatuksissaan Sophie istahti syömään shakkipöydän ääreen, miettien, mitä Robert keksisi. Miehestä kun ei aina tiennyt. Hänellä oli yleensä hyviä ajatuksia, mutta ideat turhankin hulluja.

Tuntui kuin koko kaupunki olisi nukkunut. Mistään ei kuulunut hiiskaustakaan ja tiskatessaan astioita, Sophiesta tuntui, että niiden kalina kuului Kiinaan asti. Aivan kuin tämä päivä olisi pyhitetty jollekin kohtalokkaalle.

Robert soitti ja sanoi, että hänellä kestäisi vielä jonkin aikaa, joten Sophie rupesi tekemään ajankulukseen yhtä lempiharrastustaan: taistelua bakteereja vastaan.

Ja Sophie jynssäsikin "keittiön" oikein kunnolla.

Vihdoin Sophie näki liikettä ikkunansa ulkopuolella ilahtuen suuresti...

...mutta joutui pettymään, sillä kyseessä oli postinkantaja Dianne Boone, joka toi vain laskuja Sophien luokse. Diannellakin oli salaisuutensa, jonka hän toivoi jäävän ikuisesti pimentoon muilta. Varovasti hän vilkaisikin minttutalon ikkunasta sisälle, toivoen, että siellä asustaisi henkilö, joka ei kiinnostuisi nuuskimaan hänen asioitaan.

Dianne joutui kuitenkin nopeasti lähtemään ikkunasta kurkistelemasta, sillä Robert ilmaantui paikalle suoraan töistä ja talon asukki Sophiekin avasi jo ulko-ovensa tullakseen hakemaan postinsa.

"Hei, Robert", Dianne sanoi muinamiehinä, kun mies käveli hänen ohitseen. Postinkantajana hän oli oppinut ihmisten nimet ja tiesi jotainkuinkin pieniä asioita heistä.

Robert ei huomioinut Diannea, käveli vain ohi. Ehkä hän ei huomannut, sillä hänellä oli muitakin huolia päässään.

Hieman surumielisenä Dianne käveli pois, jakamaan loppuja postejansa. Ehkä hyvä näin, en tarvitse ystäviä. Ystävyys tarkoittaisi rehellisyyttä, rehellisyys vaaraa joutua kiinni. Diannen ajatukset olivat synkkiä, mutta te lukijat saatte tietää Diannesta vasta paljon myöhemmin.

"Sophie, olet vielä ehjänä", Robert huikkasi postilaatikolle menevälle naiselle.

"Mene vain jo sisälle", Sophie vastasi.

"Laitan vain rahat menemään matkaan", Sophie jatkoi Robertin vielä jäädessä seisoskelemaan kehotuksesta huolimatta.

"Tämähän on läävä", Robert huikkasi ulos kovaan ääneen nähdessään oikeastaan koko asunnon, kun ovesta vain pääsi sisälle. Se ei tosissaan ollut kovinkaan iso. "Mutta hohtavan puhdas sellainen!"

Robert itse ei ollut kova siisteysintoilija, oikeastaan hän tykkäsi tehdä olonsa vain mukavaksi ja rentoutua... Joskus ehkä liiankin mukavaksi.

Ainakin Sophie oli sitä mieltä, että Robert voisi hieman rajoittaa, kuullessaan miehen päästävän mehevän pierun talon sisällä.

"Robert kiltti, tee mitä lystäät kotona, mutta minun luonani yritä olla ihmisiksi", Sophie moitti.

"No anteeksi! Vieläkö sinä kammoksut likaa ja löyhkää?" Robert kiusasi.

"No liassahan ne taudinaiheuttajat tykkäävät pesiä, ja tiesithän, että ihminen voi tulla jopa sokeaksi jos..." Sophie ei ehtinyt sanoa enempää kun Robert jo räjähti nauramaan.

"Voi Sophie, sinä et ole muuttunut sitten yhtään... paitsi lihansyöjäksi."

Sophienkin oli jo pakko hymähtää, sillä tajusi olevansa melkoinen rasitus neurooseineen.

"Mutta ihan oikeasti, en halua kuolla kiduttaviin sairauksiin, maaten kuukausikaupalla sängyn pohjalla", Sophie vakavoitui ja yritti saada Robertin ymmärtämään tilanteen.

"No ymmärrän kantasi ja varmasti kiroan itseni vanhana, kun olen sairaana sairaalapedillä ja mietin, miksi en kuunnellut sinua", Robert sovitteli saaden Sophien naamalle leveän hymyn. "Mutta kerro, jatkatko tosiaan isäsi tutkimuksia?"

Robert oli ainoa Sophien lisäksi, joka tiesi, mistä oli kyse.

"Voinko tosiaan luottaa sinuun vielä?" Sophie halusi vielä varmistaa, ennen kuin suostuisi puhumaan enempää.

"Sophie, se olen minä! Sinun oma Bobbysi!"

"No hyvä on. Haluaisin jatkaa, mutta en enää tiedä, mistä jatkaisin. Kaikki muistiinpanot jäivät Delishvilleen, paitsi yksi vanha päiväkirja."

"En tunne ketään fiksumpaa ihmistä, kuin sinä", Robert kannusti. "Tiedän, että pystyt siihen, jos tahdot."

"No, sinä ainakin osaat olla kannustava, jos et muuta...", Sophie huokaisi. Hän tiesi, että Robertin mielestä tutkimus oli huuhaata, mutta mies oli aina kannustamassa muita jatkamaan unelmiensa tiellä, jos se todellakin teki onnelliseksi.

"Tottapuhuen, Sophie, en oikeen edes taida älytä, mitä tarkoitat isäsi kanssa "jumala -teorialla", Robert aloitti varovasti. "Te siis väitätte, että joku ohjaa meitä ja askeleitamme, päättäen, mihin elämämme suuntautuu?"

"Pyydätkö minua tässä ja nyt selittämään asiat?" Sophie epäröi.

"Ei kun kertomaan, mistä siis on suurinpiirtein kyse..."

"No se on niinkuin sanoit. Tuolla jossain on suurempi voima, joka ohjaa meitä. Päättää, elämmekö paratiisissa vai helvetissä. Tietää jokaisen ajatuksemme ja menneisyytemme. Saa itse päättää, kehen tutustumme tai emme... Joku pitää meitä pelinappuloina."

"Anteeksi, että nauran, mutta tuo on järjetöntä! Tarkoitat siis, että joku on ohjannut meidätkin tutustumaan toisiimme. Ja toisaalta, jos kerran meillä olisi pelaaja, miksi se antaisi sinun jatkaa ajatuksiasi ja tutkimuksiasi?" Robert ei voinut millään sulattaa kuulemaansa.

"Minun reaktioni olivat samanlaisia, kun löysin isäni muistiinpanot ja äitini kertoi tutkimuksista", Sophie hymyili. "Uskon kuitenkin, että taistelumielellä tämän 'jumalan' voi hämäyttää, siksi jatkan tutkimuksia. Älä sano, ettet ole koskaan ihmetellyt, miksi sinun on "pakko" tehdä jotain, vaikka et tahdo. Aivan kuin sinulle olisi annettu käsky?"

"No ei ole, teen omat päätökseni", Robert ei pystynyt lopettamaan virnistystään. "Mutta jos oikeasti uskot siihen, tuen sinua ja uskon kun todistat väitteesi."

Sophien ilme muuttui syystäkin hieman synkeäksi. Vainoharhainen puoli hänessä sanoi, että Robertkin näki hänessä vain hullun mielisairaan.

"Anna kun näytän sinulle sen päiväkirjan", Sophie ehdotti sitten. Hän ei ilman sitä voinut mitenkään muistaa kaikkia asioita.

Robert katsoi hieman epäillen Sophieta, kun tämä kaivoi päiväkirjan esille kirjahyllystä.

"Tässä näin", Sophie näytti. "Jo entisaikojen kansat uskoivat, että on olemassa ylijumala, joka päättää kohtalostamme. Jumalalla oli kuitenkin heikkous, nimittäin hän ei voinut ohjata kuin pientä ihmismäärää kerralla. Se ei kuitenkaan tarkoita, että muut olisivat olleet selvillä vesillä, sillä turmioksi saattoi tulla, että tutustui väärään perheeseen. Uskotaan, että monet uima-allas onnettomuudet taikka kärpästen hyökkäykset ovat olleet jumalan tekosia... yksinkertaisesta syystä, että hänellä on ollut tylsää."

"Se, että ihmisiä hukkuu altaaseen, johtuu heidän omasta tyhmyydestään, humalatilastaan taikka, ikävä nyt rikkoa kuplasi, mutta jotkut tekevät itsemurhia", Robert muistutti.

"Tämä jatkuu", Sophie sihahti. "Jumalaa saattoi myös miellyttää, ja jos tämä näki ainesta ihmisissään, hän saattoi antaa heille rikkauksia ja toteuttaa unelmia mielinmäärin. Näitä ihmisiä näkee suurten yhtiöiden johtajina ja julkkiksina... Kuten Delishvillen poliitikot, jotka yrittävät salata hinnalla millä hyvänsä menestyksensä salaisuuden."

"No, se ainakin selittäisi, miksi isäsi haluttiin saattaa kuolemaan niin nopeasti", Robert nyökytteli. "Mutta asiasta toiseen, olet huono emäntä. Minulla on nälkä!"

Sophie rupesi pyynnöstä tekemään lihavoileipiä, osittain kiitoksensa siitä, että Robert jaksoi kuunnella häntä. "Minun täytyy kuitenkin kysyä sinulta, miksi jätit elämäsi Delishvillessä?" Sophie kysyi levittäessään lihaa leipien päälle.

"Sanoinhan jo, seurasin sinua", Robert vastasi. "Ja isossa kaupungissa on enemmän mahdollisuuksia."

"Toivon, ettet nyt loukkaannu", Sophie sanoi istahtaessaan leipänsä kanssa alas, ojennettuaan ensin Robertille leipälautasen. "Mutta hetken aikaa pelkäsin, että esität vain ystävääni.

Robert järkyttyi, mutta tiesi Sophien luottamustason olevan nolla. Maailma oli torjunut tytön aivan liian moneen kertaan. Aikoinaan Sophie oli kuvitellut jopa, että Robert oli ollut sen takana, että Sophie oli passitettu mielisairaalaan - se kuitenkin oli selvitetty asia ja mies oli ollut varma, että Sophie ei enää epäilisi häntä mistään.

"Mitä minun täytyy tehdä, että uskot minuun?!" Robert ärähti. "En voisi ikimaailmassa satuttaa sinua!"

"Niin ne sanoivat sairaalassakin. Uskottelivat, että se oli parhaakseni."

Sophie menetti ruokahalunsa keskustelusta ja nousi päättäväisesti ylös.

Mutta kääntyi sitten alistuvaisena Robertia kohti. "En ole psyykkisesti kunnossa, tiedän sen itsekin."

"No eivät ole monet muutkaan. Sinulla on lääkitys, ja siinä ei ole mitään ihmeellistä", Robert lohdutti. Sophie kuitenkin katsoi miestä tyhjin silmin ja meni vessan puolelle.

Kiivaasti nainen rupesi vihdoin korjaamaan tukkeutunutta pönttöä saastasta, hiljaa miettien, voisiko joku auttaa häntä hänen tukkeutuneen elämänsä kanssa. Saasta piti saada menneisyydestä pois, elämä oli liian kaukana elämästä. Mihin tämä kaikki johtaisi?...

 

Kiitos lukemisestasi! Kirjoitathan vieraskirjaan? :) *KLIK*